Työhistoria
KUVIEN SUURENTAMINEN. (Joidenkin takaa löytyy usean kuvan galleria).
Pöytäkone: Klikkaa kuvaa – Tarvittaessa avaa kuva uudessa välilehdessä (hiiren oikea painike) – Liiku kuvassa vierityspalkkien avulla.
Mobiililaitteet: Napauta kuvaa – Paina avautunutta ruutua 2 sekuntia – Valitse ”Esikatsele kuva” – Skaalaa isommaksi sormilla.
Opiskelin v.1974-75 keramiikkaa Kuopion käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksessa (nyk. akatemia) monipuolistaakseni taitojani Juuan kansalaisopiston tuntiopettajana. Perustin yrityksen Sinikan savikamari v.1978, koska ihmiset halusivat ostaa töitäni. Jatkoin myös opettamista, jota rakastin ja jonka avulla pystyin tekemään keramiikassa – vapaampana kaupallisuudesta – sitä mitä halusin. Taidekäsityöläisenä työskentelen taiteilijan tavoin, sisältäni tulevien ideoiden pakottamana. En halua tehdä sellaista, jonka joku on jo tehnyt. Nurmekseen rakennettuun Bomban taloon dreijasin pyynnöstä karjalaisia punasaviruukkuja, joista aloin kehittää omaa Mustikka-astiastoa voimakkain sini-, puna-, vihrein väriraidoin ruukkujen kansissa ja lautasten reunoissa. Mainittua astiastoa ei ole enää saatavissa. (Kuvat 1, 2).
Työ oli hyvin vaativaa, varsinkin kun Bomban johtajat Kirsti ja Esko Muhonen halusivat samaan aikaan minulta myös kynttilälyhtyjä. Vuoden mittaisten suostuttelujen jälkeen aloin tehdä niitä ja slaavilaisista geeneistäni johtuen (sukuni on aivan Karjalan Kannaksen eteläosasta, Pietariin oli alle sata kilometriä), lyhdyistä tuli itsellenikin yllätyksenä huikean koristeellisia, ihmisten mielestä ”kuin pitsiä”! Aivan kuin ns. puupitsikoristeet muuten ankaran yksinkertaisissa vanhoissa karjalantaloissa…
Syntyi ”Sinikan savipitsiä”(rek.tuotemerkki). Hyvin monet 1980-luvun pelkistetyssä Suomessa ihastuivat suuresti, mutta monet vihastuivat! Paheksunta aiheutti työlleni ongelmia, kunnes joukko arvostettuja arkkitehtejä ja kriitikkoja (esim.Uuden Suomen kriitikkoguru A.I.Routio) tuli tuekseni. Akateemikko Reima Pietilän ja arkkitehti Raili Pietilän lausunnon avulla sain ensimmäisen apurahani. He olivat nähneet oppilaansa, arkkitehti Erkki Helasvuon Juuan kunnanvirastoon tilaaman valoteos/valaisinryhmän. (Kuvat 3, 4, 5).
Pian kuitenkin kyllästyin – ehkä heti alkaneen plagioinnin vuoksikin – pikku lyhtyjen ja lamppujen tekoon, niiden säntillisiin, kaavamaisiin ornamentteihin ja varsinkin suuriin määriin, joita haluttiin esim. Helsingin Stockmannille. Opetin tekniikan muutamalle oppilaalleni, joista tuli Juukaan ryhmä keramiikkayrittäjiä, kuten Marja Hiltunen, Liisa Kokkonen, Pirkko Ritoranta ja pitsikeramiikkavirtuoosi Vieno Törrönen, joita mm. Taideteollisen korkeakoulun lehtori Airi Hortling koulutti monipuolisesti lisää nelivuotisen Keraaminen keskus-projektin avulla.
Siirryin siis itse varsinaisesta savipitsistä taas täysin uniikkeihin kasviaiheisiin kohokuvioihin suurehkojen valaisimien, vatien, kynttiläruukkujen ym. pinnoissa. (Kuva 6).
Myös erilaisia reikäpintoja teen valaisimiin, jonka vuoksi kaikki haluavat puhua edelleenkin pitsikeramiikasta = savipitsistä. On muodostunut myös oma ns. vakiopitsimallistoni, jota en ole nähnyt kopioitavan. Kasviaiheisia veistosmaisia suihkulähteitä olen tehnyt yli 10 vuotta.
Olen alusta asti vienyt töitäni Habitareen v. – 89 ja -97, Turun Ars & Antik-94 ym. messuille. (Kuva 7).
Näistä tuli sitten näyttelykutsuja: Tomtebo, Alexin galleria, Wepo Mobel & Design Center Koppervik ym. Töitäni on myös julkisissa tiloissa. Pietilät näkivät Juuan kunnantalossa suuren valaisinryhmäni jo 1984. Lapin Saariselälle, Hotelli Kakslauttasen koko ajan lisääntyviin tiloihin olen tehnyt ja vienyt vuodesta 1986 lähtien melkein vuosittain uniikkeja valaisimia ja -ryhmiä. (Kuvat 8,9,10).
Sinne valaisimeni keksi turkulainen arkkitehti Risto Eräpohja jouduttuaan sattumalta ensimmäiseen näyttelyyni Bomban juhlaviikoilla 1985. Myös Kakslauttasen taidetta ja taidekäsityötä ihailevan johtaja Jussi Eiramon innovoimaan ja rakentamaan uuteen, upeaan Joulupukin kotikylään neitseellisessä erämaassa, olen saanut suunnitella ja tehdä kymmeniä valaisimia, esim. suuren Juhlatalon kaksi kookasta Omenapuuryhmää ja parvekkeen pöytien päälle n.15 vaativaa riippuvalaisinta v.2011, sekä alueen lasi-iglukylän ravintolan kabinetin valaisinryhmät jouluksi 2012. (Kuvat 11,12,13).
Kolin loma-asuntomessutalossa riippuva valaisinryhmäni lähes kaksinkertaisti asiakaskuntani v.2006. (Kuva 14).
Nämä asiakkaat halusivat tietää, kuinka aion turvata valaisimieni valmistuksen jatkossa. Olen tehnyt itse lähes kaiken. Valaisimien koon kasvaessa jouduin dreijauksen avuksi kuitenkin hankkimaan muotteja, joilla naapurini Pirkko Ritoranta ja hänen eläköidyttyään Risto ja nuori poikansa Jani Toivanen ovat yrittäjinä tyhjentyneissä navetoissaan valaneet minulle sileät aihiot, joihin olen sitten kirurginveitsellä piirrellyt ja ”veistänyt” kuvioni.
Asiakkaitteni kehotuksesta ja heidän n.30 tukilausunnollaan (LINKKI: asiakaslausuntoja) varustettuna olen kysellyt eri tahoilta, mm. kahdelta peräkkäiseltä työministeriltä ja yhdeltä opetusministeriltä, olisiko vihdoinkin saatavissa uusia mahdollisuuksia tällaisen vaikean taidon siirtämiseen, jota ei voi oppia missään oppilaitoksessa. Siis esim. oppipoika-kisällikoulutuksen elvytys. Mutta ei edelleenkään ole mitään keinoa.
Tuen saaminen olisi mahdollista vain ryhtyessäni työnantajaksi. Minulla on kuitenkin huonot kokemukset vuosilta 1986-89, jolloin palkkasin oppisopimusoppilaan Puu-Juukaan, vuokraamaani toiseen ns.Vikilän taloon, lähinnä tukeakseni vaarassa olevan hienon puutaloalueen säilymistä. Siitä alkoi Vikilän talojen ja koko Puu-Juuan henkiin jääminen. Tapaus Puu-Juuka.
Minulle se aika, kuten arvasinkin, oli taloudellinen katastrofi. Meni tietysti liiaksi aikaa ja rahaa tehdä hyvästäkin oppilaasta vaikean, pitkästi oppimisaikaa vievän pitsikeramiikan valmistaja. Mutta Puu-Juuka pelastui, vaatien tosin minulta vielä viidentoista vuoden taistelun muilla, melkein mahdottomillakin tavoilla. Myös oppilaani, ahkeran ja taitavan ja liikenaisen Marja Hiltusen se auttoi alkuun. Hän perusti yrityksen, tehden nykyisin mm. tasokkaita kivitavara-astiastoja.
